Puhdasrotuiset

Mikä on rotu ? Jos kysymys asetetaan tarkemmin, mitkä ovat ne välttämättömät ehdot, jotka sallivat meidän vakaumuksellisesti sanoa, että ” tämä eläinjoukko muodostaa erillisen rodun“?

Kynologisessa maailmassa kolme erillistä osa-aluetta yhdistyneenä toisiinsa määrittelee eri rodut. Ensinnäkin koirat erottuvat toisistaan esi-isiensä takia: saman rodun kaikki yksilöt polveutuvat tietystä perusryhmästä koiria ( ja vain tästä joukosta), jonka avulla rotu perustettiin. Toiseksi ne erottuvat toisistaan käyttötarkoituksen tai tehtävän perusteella: jotkut rodut ovat erikoistuneet tietynlaisen riistan metsästykseen, toiset taas suorittamaan tiettyjä tehtäviä yhdessä isäntänsä kanssa ja jotkut saavat olemassaolon oikeutuksen yksinkertaisesti ihmisen halusta saada eläin seurakseen.

Ja kolmanneksi rodut erottuvat toisistaan tyypin perusteella, joko kirjoitettujen tai kirjoittamattomien määritelmien perusteella, joissa määritellään koko, rakenne, ilme, pään muoto, korvien ja hännän asennot jne. ja näiden seikkojen tulee olla samankaltaiset mainituissa puitteissa saman rodun sisällä.

Koirien kasvattajille ja harrastajille ylläolevat määrittelyt ovat sekä ilmeisiä että tuttuja. Siitä huolimatta näiden itsestäänselvyyksien oikea ja täydellinen ymmärtäminen on elintärkeää koko koiraharrastuksen sekä tämän harrastuksen kohteena olevien eläinten hyvinvoinnin kannalta. Tarkoitukseni on tässä esitelmässä selventää ylläolevien kolmen lähestymistavan keskinäistä vuorovaikutusta ja osoittaa kuinka vääristymät ja väärinkäsitykset näiden kolmen seikan suhteen uhkaavat tällä hetkellä kaikkien koiriemme terveyttä ja tiettyjen rotujen olemassaoloa. Tarkoitukseni on myös ehdottaa uudistuksia, jotka auttaisivat säilyttämään sekä tasapainoitetun rotujen identiteetin sekä rotujen terveyden.

Jotta koirarotujen tehtävä toteutuisi tehokkaasti, kolme erillistä perustetta, joiden perusteella koirarodut erotetaan toisistaan tulee olla merkitykseltään ja painoarvoltaan samanlaisessa asemassa, muuten syntyy vakavia ongelmia. Rotuja ei voi erotella toisistaan pelkästään esi-isien perusteella eikä myöskään yksin käyttötarkoituksen tai yksin tyypin mukaan. Elleivät rodun määrittelyssä käytetyt kolme perustetta ole täysin vuorovaikutuksessa rodun identiteetin toteutuminen jää puutteelliseksi tai vahingoittuu. Valitettavasti tämä täydellinen vuorovaikutus nykyisessä koiramaailmassamme on harvinaisuus. Esi-isä-kriteeriä käytetään jäykästi ja mekaanisesti, käyttötarkoitus-kriteeriä aliarvioidaan tai ei oteta huomioon lainkaan ja tyyppi-kriteeriä käytetään suuresti liioitellen ja päähänpiittyneillä tavoilla. Kolmen eri lähestymistavan vuorovaikutusta ei juurikaan mietitä ja oikeastaan koskaan ei ponnistella pitkäjänteisesti niiden yhteenvaikutuksen hyväksi.

Koirarodut syntyivät monin eri tavoin ja usein niiden alku on hämärä. Ei pidä ajatella, että ne 300 – 400 koirarotua, jotka nyt ovat olemassa, ovat ainoat mahdolliset tai ettei enää voisi syntyä aivan uusia rotuja. Koirien geneettinen joustavuus on sellainen, ettei lajin mahdollisille muunnelmille ole loppua. Uusia rotuja syntyy ja vanhoja kuolee ajoittain. Koirien geneettinen muuntautuminen jatkuu lakkaamatta ja juuri tästä syystä on mahdotonta, että joku rotu jäisi paikoilleen niin, että sen piirteet pysyisivät kiinteinä ja muuttumattomina riittävän pitkän ajanjakson aikana. On tiedostettava, että koirarodut ovat ihmisten tekemiä, ne on luotu keinovalinnan avulla loputtamasti vaihtevasta koirien geneettisestä poolista. Rotuja ei pidä sekoittaa lajeihin tai edes alalajeihin, jotka syntyvät luonnossa luonnollisen valinnan seurauksena; koirarodut ovat vain epävakaita ihmisen luomia muunnelmia, jotka eivät säilyisi luonnossa muuttumattomina ilman ihmisen puuttumista.

Rotujen tärkeä ominaisuus on se, että ne on luotu kasvattajien toimesta – eikä rekisterien tai organisaatioiden, kuten esim kennelliitto. Koirarodun alkuperä ja kohtalo on sen kasvattajien käsissä, ensiksi, viimeiseksi ja aina. Kynologisten yhdistysten tehtävä on tukea kasvattajien työtä eikä päinvastoin.

Tavallisesti rotu on jo ollut olemassa hyväksyttävän ajan ennenkuin se saavuttaa pisteen, jolloin se rekisteröidään roduksi. Rodun ‘hyväksyntä’ on aina rodun historian kannalta keskeinen tapahtuma. Nykyisin asiat ovat niin, että rodun hyväksyntä on paljon ratkaisevampi (ja lopullisesti vahingollinen eläinten hyvinvoinnille) kuin mitä sen tarvitsisi tai pitäisi olla. Tarkastellaan aluksi mitä tarvitaan uuden rodun aikaansaamiseksi.

Ensimmäinen ja ratkaisevin tapahtuma on perustamistapahtuma, jossa äärellinen määrä koirayksilöitä valitaan antamaan panoksensa uuden koirarodun geneettiseksi materiaaliksi. Ne saattavat kaikki olla melko samanlaisia tai erota suurestikin toisistaan (kuten esimerkiksi kun Bulldog ja Mastiff rodut yhdistettiin, jotta saatiin luotua Bullmastiff rotu). Se millä on merkitystä on se, että äärellinen ja joskus aika pienikin määrä yksilöitä valitaan olemassaolevasta koirakannasta ja ne eristetään siten, että ainoastaan niiden geneettinen materiaali muodostaa uuden rodun geenipoolin. Tämä on itseasiassa seuraava tekijä: eristäminen. Jos perusjoukko jatkaa geneettisen materiaalin vaihtamista koko muun koirakannan kanssa ei rotua synny. Ilman uuden ryhmän geneettistä eristämistä ei tapahdu eriytymistä, joka puolestaan johtaa uuden rodun syntyyn. Eristämisen looginen seuraus on seuraava tekijä: sisäsiitos. Jos perusryhmä on pieni tai keskikokoinen, sisäsiitos ei ole vältettävissä. Jos ryhmä on melko suuri tavallisesti ne, jotka ohjaavat uuden rodun syntyä pitävät jossain vaiheessa välttämättömänä vahva-asteista sukurutsausta tai sisäsiitosta saadakseen aikaan ei toivottujen piirteiden katoamisen ja toivottujen piirteiden pysymisen. Erityisesti, jos yksilöt ovat hyvin erilaisia halutaan tehdä sisäsiitosta vakaan genotyypin saamiseksi, johon kasvattajat määrittelevät haluamansa satunnaisen vaihtelun. Viimeinen olennainen tekijä on keinovalinta sillä pelkkä sisäsiitos ei tee tyypistä pysyvää tai karsi ei-toivottuja piirteitä. Kasvattajien täytyy valita niistä yksilöistä, joita ensimmäiset sukupolvet tuottivat siten, että ne, jotka osoittavat toivottuja ominaisuuksia saavat lisääntyä seuraavassa sukupolvessa. Näiden tekijöiden avulla määritellään uusi geenipohja, joka toivottavasti sisältää vain haluttuja piirteitä ja on kykenevä tuottamaan itsensä kaltaisia eläimiä hyväasteisella vakaudella ja jatkuvuudella.

Puhdasrotuiset koirarodut ovat jo nyt vakavissa ongelmissa johtuen yleisestä epäonnistumisesta sen asian erottamisessa mikä on tarpeellista uuden rodun luomiseksi ja toisaalta siinä mikä on toivottavaa, että rotu jatkuisi ikuisesti.Useimmat rekisteröidyt rodut ovat alle sata vuotta vanhoja rekisteröityinä rotuina: useat ovat noin 50-60 vuotta vanhoja. Kuitenkin miltei kaikissa roduissa ilmenee geneettisiä vikoja, joita on pakko pitää ei-toivottuina. Puhdasrotuisilla koirilla on luetteloitu olevan yli 500 erilaista perinnöllistä vikaa ja koko ajan ilmaantuu uusia. Jotkut näistä vioista ovat saavuttaneet hyvin suuria esiintymistiheyksiä ja aiheuttavat ongelmia kasvattajille ja koiranomistajille ja uhkaavat koko koirapopulaation terveyttä. Ja mikä pahinta monissa tapauksissa organisoidut terveyskontrolliohjelmat näyttävät suhteellisen tehottomilta. Vaikka tällaiset ohjelmat menestykselliseti tunnistavat sairaat eläimet niin joissakin tapauksissa yksilöt, joiden taustassa on useita sukupolvia terveitä eläimiä, itsepäisesti tuottavat sairaita jälkeläisiä. Siis mitä on mennyt vikaan ja mitä voidaan tehdä, jotta tilanne korjaantuisi?

Ensinnäkin on tunnustettava, että ne käytännöt, jotka olivat olennaisia uuden rodun luomisessa eivät välttämättä ole hyväksi tämän luodun rodun jatkuvuudelle ja voivat jopa loppujen lopuksi pitkällä tähtäyksellä haitata rodun olemassaoloa.

Otetaan esimerkiksi eristäminen. Ilman eristämistä ei ole mahdollista kontrolloida uuden, vielä vähälukuisen rodun geenipohjaa. Vaatii aikaa ja huolellista jalostusta vakiinnuttaa uusi piirteiden yhdistelmä. Kun tämä on saatu tehtyä uuden geneettisen materiaalin lisääminen olisi yleensä taaksepäin menemistä. Kuitenkin pitkällä aikavälillä, jos geneettistä eristämistä ylläpidetään se johtaa
geneettisestä satunnais-ajautumisesta (genetic drift) johtuvaan rappeutumiseen. Samoin sisäsiitos, mikäli se jatkuu vaikka sen tarve olisi jo ohitettu, johtaa asteittain kasvavaan homotsygoottisuuteen (toisiaan vastaavissa kromosomeissa on vastaavissa geenipaikoissa eli locuksissa identtiset geenit), joka hyvinkin saattaa tuhota uuden rodun perimän terveyden. Jopa keinotekoinen valinta, jos sitä jatketaan liian vahvasti ja liian kauan voi yhdistyneenä eristämiseen ja sisäsiitokseen vähentää voimakkaasti tehokasta jalostuskantaa ja täten kuluttaa rodun perimän terveyttä.

Kanadan kennelliiton (ja muiden vastaavien organisaatioiden) nykyinen jalostusrekisteri kuvastaa sitä harhaa, josta suoraan johtuu nykyinen puhdasrotuisten koirien geneettinen kriisi: harhaa rodun puhtaudesta. Ajatus puhtaasta linjasta on nähty päämääränä sinänsä ja vastaavasti jalostusrekisteri on rakennettu niin, että se heijastaa ja vahvistaa tätä ajatusta jäykästi ja ehdottomasti. Tämä vaatimus rodun ehdottomasta puhtaudesta nousee 1800-luvun aatteesta : “ylivoimaisesta suvusta“, jonka esimerkkeinä oletettavasti olivat ihmisaristokraatit ja täysverihevoset.Tämä sama aate, vietynä epäloogisiin johtopäätöksiin ihmisten tasolla johti nykyään häpeällisenä pidettyyn natsien oppiin
‘tieteellisestä rasismista’, jonka avulla natsit yrittivät jalostaa arjalaista superihmistä. Aate ylivoimaisen suvun aikaansaamisesta oli se, että jalostamalla “parasta parhaalle ” (breeding the best to the best), käyttämällä jatkuvaa sisäsiitosta ja valintaa ‘ylivoimaisten’ ominaisuuksien suhteen, voitaisiin kehittää joka tavalla ylivoimainen verilinja verrattuna siihen jalostamattomaan perusmateriaaliin, joka oli parasta mitä luonto pystyi tuottamaan. Luonnollisesti puhdistettu linja täytyisi sitten säilyttää erillisenä ja uutena pohjana tästä kannasta syntyneelle materiaalille. Modernin genetiikan tulokset eivät millään tavalla tue tämänkaltaista rasismia, itse asiassa – aivan päinvastoin. Populaatioryhmiä, jotka ovat lukumääräisesti rajoitettuja ja suljettuja uuden geneettisen vaikutuksen suhteen pidetään nyt käytännössä varmasti geneettisesti huonompina. Varmasti 1800-luvun loppua lähestyttäessä tuli häkellyttävän ilmeiseksi, että Euroopan aristokraatit olivat nopeasti rappeutumassa elettyyään omaa versiotaan ‘suljetusta jalostuskirjasta’.Ajatus rotupuhtaudesta sovellettuna puhdasrotuisiin koiriin on johtanut 1900-luvun lopussa alakulttuuriin, joka pitää ‘puhdasrotuista’ rekisteröityä eläinkantaa laadullisesti ylivoimaisena verrattuna sekarotuisiin tai ‘rakkeihin’. Tässä alakulttuurissa pidetään erittäin tärkeänä, että tätä puhdasrotuista kantaa ei tahraa mikään ulkoinen geneettinen vaikutus, joka ei ole osa tätä oletettua ylivoimaista sukua, jonka rekisteröity jalostus on tuottanut pienestä peruskannasta käyttämällä suljettua jalostusrekisteriä. Esimerkiksi Kanadan Kennelliiton uusia jäseniä vaaditaan lupaamaan jäsenehdoissa, ettei heillä ole mitään tekemistä sellaisten koirien kanssa, jotka eivät ole puhdasrotuisia. Pentueet, joista on tehty valitus, että ne mahdollisesti eivät ole puhdasrotuisia tutkitaan ja monissa tapauksissa liiton hallitus seremoniallisesti poistaa ne rekisteristä. Pidättepä sanasta tai ette, tämä on rasismin erityinen toimiva muunnelma sekä käsitteenä että käytännössä.

Kaikki koirien kasvattajat eivät ole sitä mieltä, että rotupuhtaus on tärkeämpi kuin mikään muu, erikoisesti silloin kun he yrittävät kasvattaa koiria täyttämään vaativia suorituskykykriteerejä. Useimmiten tällaiset eriuskoiset ovat pakotettuja jatkamaan jalostustyötään ilman keskitettyjen
sukutaulutietojen ja virallisten rekisteröintitodistusten suomaa tukea. Esimerkiksi ne, jotka kasvattavat “Alaskan huskyjä“, korkean suorituskyvyn omaavia kilpailevia rekikoiria, jotka hallitsevat nykyään sekä lyhyen että pitkänmatkan rekikoirakilpailuja, pitävät yllä sukutaulutietojaan ja harjoittavat tarkkaan mietittyä jalostusta – mutta ainoastaan yksittäisinä kasvattajina.

Joskus jopa puhdasrotuisten koirien kasvattajat osallistuvat kapinointiin, jalostaen hiljaisesti omien arviointiensa pohjalta uhmaten muodollisia määräyksiä.Täten Australian kilpailevien grayhoundien yhdistyksen (Racing Grayhound Club of Australia) ottaessa hiljattain omassa rekisterissään olevista koirista laajan otoksen Dna testausta varten, huhutaan todenneen että monien koirien näytteet eivät vastanneet sukutaussa olleiden esi-isien dna-näytteitä ja että huomattavaa rotujen välistä jalostusta oli ilmeisesti tapahtunut. Samoin monet siperianhuskyharrastajat ovat tietoisia siitä, että jotkut Kanadan Kennelliiton verilinjat ovat saaneet luvatonta geneettistä lisää ei-puhdasrotuisilta tai muista roduista. Joissain piireissä saa myös sen vaikutelman, että “On ok välillä risteyttää, jos on hyvä syy tehdä se ja jos onnistuu tekemään sen niin, ettei tuota ilmeisen selvästi sekarotuisia“.Toisin sanoen “Älä jää kiinni“. Täten rotupuhtauden pyhyys saattaa joskus olla vähemmän koskematon käytännössä.

Populaatiogeneetikot väittävät, että rajoitetut eläinpopulaatiot, joihin kohdistuu vahva keinovalinta sekä korkea-asteinen sukurutsainen jalostus eivät yksinkertaisesti pysty ylläpitämään geneettistä elinvoimaa ja tarmoa pitkällä aikavälillä ilman, että ajoittain lisätään sellaista uutta geneettistä materiaalia, joka ei ole sille sukua. He neuvovat todelliseen ulkosiitokseen.
Tuomaan mukaan materiaalia, joka ei ole sukua jalostuslinjalle, eikä pelkästään käyttämään koiraa, joka saattaa olla jonkun toisen kennelistä mutta on peräisin juuri samasta alkuperäisestä kannasta muutaman sukupolven takaa.

DNA tutkimus on radikaalisti muuttanut lajien, alalajien ja muunnelmien eläintieteellisiä käsitteitä.
1800-luvulla ja 1900-luvun ensi puoliskolla ajateltiin, että lajit voitaisiin esittää tyyppiyksilön avulla siten, että suuri enemmistö tietyn lajin yksilöistä olisivat tosiasillisesti geneettisessä mielessä tyypiyksilön kopioita, ja että monien lajien geneettinen mitta olisi homotsygoottisuus useimmissa locuksissa. Tämän ajatuksen uskottavuus katosi 1960-luvun puolivälissä, kun elektrophoresiset proteiini tutkimukset (electrophoresis – 1960-luvulla laajaan käyttöön tullut laboratoriotekniikka, jolla arvioidaan geneettistä vaihtelua. Siinä näytemateriaali, esim veri, laitetaan geelisekoitukseen. Tämän jälkeen sähkövirtaa johdetaan sekoituksen molempiin päihin ja sen vaikutuksesta valkuaisainemolekyylit siirtyvät geelin läpi. Proteiinit, joilla on erilainen ionivaraus liikkuvat aineessa eripituisia matkoja.
Värjäys tekee proteeninauhat näkyviksi niin. että eri otokset voidaan ‘lukea’ melko samalla tavoin kuin markettien bar-koodit luetaan) paljastivat voimakkaan proteeni polymorfismin (polymorfismi – muodon erilaisuus tai vaihtelevuus. Molekyyligeneetikot tutkivat proteiinien polymorfismia, proteiinien erilaisia muotoja organismeissa.. Nämä tutkimukset osoittavat että useimmissa lajeissa 20-50 % geenin locuksista saa kaksi tai useampaa muotoa, alleelia), jota ei aiemmin ollut oletettu olevan.Tänä päivänä käsitetään, että laji, joka on tyydyttävällä tasolla geneettisesti terve, on “dynaamisen tasapainon ” tilassa, jossa lajin perimä sisältää joukon genotyyppejä, joiden heterotsygoottisuusaste on suuri ja useiden geenien locuksissa on erilaatuisia alleeleja. Nykyään luonnollisen valinnan ajatellaan suosivan heterotsygoottisuutta (erilaisia alleeleja tietyn geenin locuksessa) . Tämä johtaa luonnollisen vaihtelun korkeaan asteeseen säilyttäen suurimman moninaisuuden, jotta laji voisi muuntautumiskykyisenä kohdata uudet ympäristön vaatimukset. Toisaalta sellaisia lajeja, jotka ovat menettäneet suurimman osan geneettisestä vaihtelevuudestaan, usein johtuen sattumanvaraisista populaation ‘pullonkauloista’ ( jotka ovat samankaltaisia kuin se mitä säännöllisesti tapahtuu puhdasrotuisille koirille), pidetään riskialtiina kuolemaan sukupuuttoon johtuen sopeutumiskapasiteetin puutteesta. (Vakavin esimerkki on gepardi, joka on melkein kokonaan homotsygootti. Sen oletetaan joutuneen pullonkaulailmiön johdosta tilanteeseen , jossa populaatio väheni kouralliseen yksilöitä.)

Ei ole mitään syytä miksei koirarotuja voitaisi pitää tasapainoisessa heterotsygootissa tilassa, joka on samanlainen kuin terveiden villieläinten tila. Tämä olisi mahdollista, jos tyyppiin keskittyvä ajattelu koiraharrastuksessa jotenkin voitaisiin korvata (tai jos sitä voitaisiin lieventää) populaatioajattelulla. Harrastajat yleensä myöntävät, ettei mikään koira täydellisesti täytä rotumääritelmää. Täten käsite täydellisen tyypillisestä yksilöstä, johon koko rodun tulisi sopia niin lähelle kuin mahdollista, on todella yhtä vieras koiraroduille kuin se on muille villieläinlajeille.

Fanaattinen pyrkimys rotutyyppiin muiden tärkeimpien tekijöiden (koiralle, sen omistajalle ja eläinlääkärille tärkeimpien) kustannuksella on johtanut selvästi epäterveeseen tilanteeseen useimmissa roduissa. Koska kasvattajien enemmistö näyttää suuntaavan ponnistelunsa tuottaakseen voitokkaan näyttely-yksilön ja koska monet kasvattajat näinollen astuttavat narttunsa uroksilla, jotka voittavat eniten näyttelyissä, on syntynyt tilanne, jossa jatkuva pyrkimys tuottaa näyttelyvoittajia johtaa jatkuvasti ‘tyypin’ suurempaan ja suurempaan liioitteluun. On hyväksytty tosiasia, että vahva sukurutsainen jalostus on nopein reitti tämänkaltaiseen ‘menestykseen’. Seuraavassa on erään menestyksekkään näyttelykasvattajan resepti:
“Lähestymistapani olisi löytää erinomainen, dominoiva jalostusuros. Sanotaan häntä “Shadrackiksi”. Parantaakseni laatua ostaisin tai vuokraisin kolme narttua, joiden isoisä äidin puolelta olisi sama koira kuin Shadrackin isä. Kutsutaan isoisää Fashioniksi. Astuttaisin nämä nartut Shadrackilla. Oletetaan, että saan ensimmäisessä sukupolvessa kolme hyvää narttua. Seuraavassa sukupolvessa astutan nämä heidän velipuolellaan (joka on Shadrackin poika ja myöskin dominoiva uros). Kolmannessa sukupolvessa useat ‘sekoita ja osu’ vaihtoehdot sisältävät paluun Fashioniin ja Shandrakiin. Voisin myös tehdä veli-sisar parituksen tai isä-tytär parituksen”

Täten pyrkimys yhä hienompaan ja hienompaan rotutyyppiin johtaa suoraan lisääntyneeseen
homotsygoottisuuteen, nostaa sisäsiitoskerrointa, alentaa vaikuttavaa kannankokoa ja heikentää geenipoolia useimmissa roduissa johtuen hillittömästä ja kontrolloimattomasta sukurutsaisesta jalostuksesta.

Näyttelykehät ovat suurelta osin vastuussa rotujen tarkoituksen heikkenemisestä, työskentelykyvyn ja luonteiden huononemisesta, erikoisesti ajavissa- ja paimentavissa roduissa sekä rekikoirissa.
Nauhojen ja pokaalien tuoma nopea ja helppo tyydytys syrjäyttää aivan liian helposti sen kovan työn, joka on välttämätöntä työskentelykyvyn ylläpitämiseksi ja edistämiseksi. Suurempaa huomiota tulee kiinnittää työskentelyominaisuuksiin, luonteeseen ja koulutettavuuteen mikäli halutaan että tunnuslause “terve sielu terveessä ruumiissa” toteutuisi. Kaikenlaiset koirarodut, toy-rodut mukaanlukien, voivat suorittaa hyödyllisiä tehtäviä ja kykenevät ottamaan vastaan koulutusta. Harrastuksen nämä puolet tulee asettaa ainakin täysin samanarvoiseen asemaan tyypin ja ulkomuotoseikkojen kanssa eikä niitä tule pitää vain vaihtoehtoina. Esimerkiksi sellaisten käyttökoirarotujen kuten metsästyskoirat tai rekikoirat kasvattaminen ja myyminen lemmikeiksi ja näyttelykoiriksi, ilman että ponnistellaan niiden työskentelyominaisuuksien ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, on ilmeinen väärinkäytös ja johtaa vääjäämättömästi näiden rotujen henkiseen ja fyysiseen rappeutumiseen.

Kotieläinten kasvattaja olettaa usein, että hän on luopunut luonnonvalinnasta ja että vain
keinovalinnalla on hänen jalostusohjelmassaan merkittävä sija. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Kasvattaja voi yrittää luopua luonnon valinnasta mutta luonnonvalinta kuitenkaan ei luovu hänen jalostusmateriaalistaan. Eräs geneetikko muotoili tämän näin:
“Ihmisen määräämät piirteet,kuten kukkien väri ja muodot, jotka kasvien jalostaja on valinnut, eivät kuitenkaan tavallisesti hämmennä syvällä olevaa lajien geneettistä vaihtelua. Useimmat sellaiset muutokset ovat palautuvia, kun siirrytään vähemmän rajoittuneeseen geenipooliin. Systeemien ‘tasapaino’ näyttää palautuvan luonnollisen valinnan seurauksena, joka ehkä paradoksaalisestikin, tunkeutuu useimpiin keinotekoisella valinnalla luotuihin systeemeihin.”
(Hampton L Carlson, The Genetics of the Founder Effect,1983)Ne, jotka yrittävät siirtää sivuun tasapainoitetun perimän, joka on syntynyt luonnonvalinnan tuloksena joutuvat taistelemaan saavuttaakseen ja ylläpitääkseen materiaalinsa terveyttä. Tässä on kysymys jostakin muusta kuin latteudesta ‘terve rakenne’. Yksistään keinovalinta, jota käytetään voittokkaiden näyttelykoirien tuottamiseen, johtaa jalostamaan tavalla, joka räikeästi jättää huomiotta useimpien geenien locukset koirien perimässä. Koska geenit sijoittuvat ryhmiin kromosomeissa (ilmiö tunnetaan ‘linkittymisenä’, ‘linkage’) sisäsiitos ja haluttujen ominaisuuksien (kuten erinomainen ulkomuoto) suhteen suoritettu valinta vaikuttaa väistämättä moniin muihin geeneihin, jotka huomaamattomasti tulevat myöskin valituiksi ja asettuvat homozygoottiseen tilaan eikä ole edes huomattu mitä on tapahtunut.Tässä saattaa olla pääasiallinen syy nykyisiin perinnöllisiin sairauksiin. Täten luonnonvalinta, jonka keinovalinta, korkeatasoinen ruokinta ja eläinlääkärien toiminta on siirtänyt sivuun, osoittaa paremmuuteensa syvemmällä ja vakavammalla tasolla. Uusi perimä, jonka kasvattaja on aikaansaanut osoittautuu virheelliseksi johtuen perinnöllisistä sairauksista, jotka aikaansaavat sen, ettei terveitä ja kestäviä eläimiä enää pystytä tuottamaan vaikka ne saattavat tuomarien silmissä olla miten hyvänsä tyypillisiä ja viehättäviä.

Pisteet näyttelyissä eivät korvaa alentunutta elinvoimaa, jonka on aiheuttanut epähuomiossa tehty osittain kuolettavien (sublethal) alleellien vakiintuminen. Elinvoimaa ei voida rankaisematta korvata esteettisillä seikoilla. Elinvoiman suhteen eläimen ympäristö on lopullinen tuomari eikä sitä voida jättää huomiotta. Voit rokottaa koiran ja antaa sille antibiootteja sekä syöttää sille vitamiineja ja hivenaineita niin kuin haluat tai sulkea sen steriiliin laboratorioympäristöön halutessasi. Silti luonnonvalintaa ei voida välttää; se tulee vain näkyviin syvemmällä tasolla. Tavallaan koiran ympäristöön kuuluu myös sen oma ruumis; jos geenit, jotka määräävät sen fysiologian ovat virheelliset, on koira tuomittu huolimatta sen kauneudesta ja klassisesta rotutyypistä.

Totuus on se, ettei “ylivoimaista sukua” ole mahdollista tuottaa ihmisen tekemin jalostusohjelmin ja keinovalinnan avulla; kasvattajan päätökset ovat luonnon veto-oikeuden kohteena kaiken aikaa.

Millä kasvattaja voi sitten korvata luonnonvalinnan? Jos hän korvaa sen voitontavoittelulla, hänen materiaalinsa rappeutuminen saattaa hänet lopulta pois alalta koska eläinlääkärien kustannukset ja kuolemantapaukset syövät hänen voittomarginaalinsa. Jos hän korvaa sen kauneuskilpailuilla niin lopulta hänen kauniit voittajansa synnyttävät heikkoja ja rappeutuneita jälkeläisiä. Jos hän korvaa sen tarkkailuohjelmalla, jotta perinnölliset taudit saadaan torjuttua, niin lopulta hänen materiaalinsa kuolee sisäsiitosrappeutumaan koska nartut eivät synnytä luonnollisesti ja pennut kuolevat. Jos hän korvaa sen eläinlääkäripalveluilla, lopulta hänen materiaalinsa alkaa kuolla ennen aikuisuutta parantumattomaan syöpään tai nuoret eläimet kuolevat viruksiin vaikka ne on useasti rokotettu. Jos hän korvaa sen työllä ja ankaruudella hänen materiaalinsa saattaa kestää hetken kauemmin mutta lopulta se osoittautuu olevan sairas perinnöllisistä vioista, jotka pujahtivat hänen vaativan ohjelmansa lomaan tai sitten eläinten suorituskyky alkaa mystisesti laskea sitä mukaa kun sisäsiitoskerroin nousee.

Luonnonvalintaa ei todellisuudessa voida korvata keinotekoisin kriteerein. Kasvattajan täytyy löytää tapa, jolla hän työskentelee luonnonvalinnan kanssa, viitekehyksenä se, mitä nykyään on tiedossa luonnon biologisista toiminnoista. Meidän koiraharrastajien täytyy alkaa ottaa oppia villieläinbiologeilta, evoluutiobiologeilta ja populaatigeneetikoilta. Pyrkimyksessämme rotujen puhtauteen, ylivoimaiseen sukuun, klassiseen tyyppiin,olemme saaneet aikaan surullisen sekasotkun – onnettomia, neuroottisia luonteita, epilepsiaa, sokeutta, kuuroutta, immuunipuolustuksen heikkoutta, ihosairauksia, verenkierron sairauksia, aineenvaihdunnan häiriöitä, epämuodostumia ja usein myös kyvyttömyyttä lisääntyä ilman kasvattajan ja eläinlääkärin apua. Kuinka viisaita olemmekaan olleet !

Voimmeko me nyt, kun vuosituhat on hitaasti vaihtumassa, nähdä selvästi mitä me olemme tehneet ja kuten kypsät älykkäät ihmiset yrittää siivota sotku ja yrittää tehdä kaikki paremmin? Voimmeko oppia huonoista kokemuksista? Jos me todella yrittäisimme olla viisaita voisimme yrittää matkia luonnon omia menetelmiä, työskennellä luonnon kanssa vaikkakin omia päämääriämme kohden. Tämä olisi viisasta. Uskon, että tämä on nyt mahdollista, jos me astuisimme ulos omasta pienestä puhdasrotuisesta maailmastamme ja oppisimme jotakin sellaista, jonka ihmiset, jotka työskentelevät muilla eläintieteen alueilla jo ovat oppineet.

Haluaisin nyt esittää tulevaisuudenvision – mutta en kaukaisen tulevaisuuden. Haluan kuvata millaisia koirarodut voisivat olla 2000-luvulla. Sen sijaan, että kaikki rodut olisivat sellaisten mielivaltaisten rakenteiden kohteena, jotka eivät niille sovi, jokainen rotu saisi sellaiset erityiset mittapuut , jotka rodun kasvattajat ajattelevat olevan välttämättömiä. Sen sijaan, että koiraharrastus olisi jakautunut erillisiin osasiin näyttelyihin, tottelevaisuuskoulutukseen, käyttökoiraspesialisteihin, koirarodut voisivat hyötyä kokonaisvaltaisuudesta, yhdistämällä koiran eri puolet: aktiivisuuden ja
monipuolisten, luonteeltaan vakaiden eläinten tuottamisen. Painotan, että se mitä aion esittää on täysin käytännöllistä ja “maan pinnalla“. Ei tarvita mitään sellaista teknologiaa, jota meillä ei jo olisi. Ei tarvita mitään sellaista tietoa, jota ei jo olisi yleisesti saatavilla. Kaikki mitä tarvitaan on aktiivinen asenne ja tahto tehdä välttämättömät muutokset vanhentuneisiin rakenteisiin. Tämä visio voisi muuttua todeksi kymmenen vuoden aikana.Tämän esityksen alussa totesin, että kolme erillistä osa-aluetta, joiden avulla rodut erotetaan toisistaan – esi-isät, käyttötarkoitus, tyyppi – täytyy olla täydellisesti suhteessa toisiinsa, tai rodun identiteetti katoaa tai häiriintyy. Seuraavaksi kuvailen kuinka tällainen suhde saatettaisiin saada aikaan.

Ensinnäkin meidän täytyy ehdottomasti avata (CKC-) jalostusrekisteri, jokaisessa rodussa, uuden perimämateriaalin saamiseksi. Yksi suuri ‘uhraus’, joka meidän täytyy tehdä – jos se nyt todella on uhraus – on hylätä rasistiset asenteet ja käsite jäykästä rotupuhtaudesta. Meidän täytyy huomata
että ennen kaikkea, koira on koira, laji canis familiaris, ja tämä on sen todellinen olemus. Ensin se on koira ja vasta sitten siperianhusky tai dobermanni; rotu identiteetti on alisteinen laji-identiteetille. Meidän on lopetettava rotujen käsittely siten kuin ne olisivat lajeja, hylättävä jäykkä ja tyyppiin keskittyvä ajattelu, joka on tähän asti ollut luonteenomaista koiraharrastukselle. Meidän on huomattava, että koirat ovat ainutlaatuisia yksilöitä ja että sillä, että yritetään luoda koiraryhmiä, jotka ovat rotumääritelmiä vastaavien tyyppiyksilöiden kopioita, ei ole mitään myönteistä arvoa. Tämän ei pitäisi olla liian vaikeaa, koska kasvattajat ja tuomarit eivät koskaan ole pystyneet olemaan samaa mieltä rotumääritelmien tulkinnoista. Miksi meidän siis pitäisi teeskennellä, että se kuvailee yhden ainoa ihannetyypin? Rotumääritelmä, sellaisena kuin se nyt on olemassa synnyttää jokaisen yksittäisen kasvattajan ja tuomarin mielessä erilaisen mielikuvan.
Koirarotuja voidaan ja ne pitää eriyttää, kasvattaa ja ylläpitää dynaamisen tasapainon, heterotsygoottisen populaation avulla ilman, että rajoitutaan suljettuun, historialliseen perusjoukkoon.
Suljettu jalostusrekisteri ja käsite rotupuhtaudesta ovat perinnöllisyystieteen kannalta katsottuna aivan tarpeettomia. Sen sijaan, kuten olemme nähneet, jos lähtökohdaksi astetaan perinnöllisesti terveen rajoitetun populaation ylläpitäminen, ne toimivat aivan päinvastaisesti. Mikä logiikka on siinä, että jokainen rotu kuuluu rekisterisysteemiin, joka takaa jatkuvan ja asteittaisen geneettisen rappeutumisen. yksilöiden elinvoiman ja kestävyyden menetyksen ja sälyttää jokaiselle kasvattajalle vastenmielisen ja onnettoman vastuun siitä, että hän tuottaa yhä enemmän ja enemmän sairaita koiria? Ajatus siitä, että perinnöllisiä sairauksia voitaisiin kontrolloida, tai vielä vähemmän poistaa,
ei ole syntynyt yleisestä kokemuksesta. Ne, jotka edistävät tätä ajatusta ylläpitävät julmaa harhakuvaa. Voi olla, että kasvattaja saattaa joskus parantaa mahdollisuuksiaan olla tuottamatta sairaita koiria tietyssä astutuksessa tutkimalla vanhemmat, mutta kokemus on osoittanut että laajemmassa mittakaavassa tutkimukset eivät ratkaise perinnöllisiä ongelmiamme. Huolimatta siitä, että on sukupolvia ja sukupolvia ‘puhdistettua’ jalostusmateriaalia, verilinjat tuottavat silti enemmän ja enemmän sairaita eläimiä. Tämä johtuu siitä, että ongelmamme johtuvat jalostusrekisteri/ sukusiitos systeemistämme. Jos haluamme säilyttää perimän terveyden, on meidän otettava käyttöön toisenlainen systeemi.
Nyt kysytään “Kuinka jalostusrekisterin avaaminen ja risteyttäminen voisi poistaa perinnölliset sairaudet?” Vastaus on, ettei se poista perinnöllisiä sairauksia. Tämän ei tarvitse ollakaan tavoite. Jos me jotenkin pystyisimme poistamaan kaikki haitalliset geenit, joiden nyt tiedetään tuottavan haitallisia sairauksia, sekä kaikki ne, joita ei ole vielä löydetty, tulisimme melko varmasti huomaamaan, että jäljelle jäävä perimä ei olisi elinkelpoinen, että terve lisääntyminen ja kasvu ei olisi enää luotettavasti mahdollista. Luonnossa ei perinnöllisiä sairauksia ‘eliminoida’. Sen sijaan satunnaiset pariutumiset ja käytösmallit, jotka eivät tue sisäsiitosta huolehtivat ongelmasta, siten, että suuri heterosygoottisuus aste varmistuu ja samanaikaisesti vahingolliset homotsygootit tulevat harvinaisiksi. Jos puhdas rotuisissa koirissa otetaan askel tähän samanlaiseen malliin voimme vähentää haitallisten geenien ilmituloa suuresti mikä on kaikki mitä vaaditaan. Tavoite on terve kanta ei ‘rotupuhtaus’. Puhdistetut verilinjat olisivat heikkoja muista syistä, kuten aiemmin on selitetty. Kun koirien perimän tutkimus edistyy ja RFLP ‘markereita ‘ (RFLP -restriction fragment length polymorphism -Dna- analyysi tekniikka) yleisimmille perinnöllisille sairauksille löydetään, meillä on todennäköisesti sitten mahdollisuus käyttää dna-tutkimusta, jotta voidaan suositella astutuksia, joilla vältetään tuottamasta sairaita homozogyyttejä jälkeläisiä. Tämä tietysti olettaen, että meillä tällöin on riittävästi ulkosiitoksella saatua perinnöllistä vaihtelua, jotta saamme perinnöllisesti erilaisia linjoja, joista voimme valita! Asiat ovat nyt niin, että useimmat rodut ovat niin homotsygootteja, että voisi osoittautua erittäin vaikeaksi löytää jalostusparteneri, jonka kanssa vältettäisiin yksi perinnöllinen sairaus ilman että voimistetaan jotakin toista sairautta.

Rotuyhdistysten velvollisuuksien ei tule loppua risteytyslähteiden nimeämiseen ja risteytyseläin kandidaattien tutkimiseen. Jotta jokaisessa populaatiossa saavutettaisiin rodun täysi olemus niin rotuyhdistysten tulisi ottaa vastuu tämän rotu olemuksen moninaisten piirteiden tasapainottamisesta. Realistiset, mielekkäät ja toimivat järjestelmät olisi otettava käyttöön sellaisten asioiden tarkastelemiseksi kuin luonne, työskentelykyky ja harjoitettavuus sekä tyypin ja olemuksen arvioimiseksi. Valionarvonäyttelyt muuttuisivat siten yhdistysten tapahtumiksi johtuen arviointimenetelmistä ja useista tilaisuuksista, jotka tarvitaan luonteen, tarmon ja kestävyyden sekä työskentelykyvyn ja koulutettavuuden arvioimiseksi rotukohtaisesti ja rotuyhdistyksen valvonnassa. Tämä ei tarkoita sitä, etteivät yhdistykset voisi liittyä yhteen ja järjestää tapahtumia useille roduille samanaikaisesti paitsi kaikkien rotujen näyttelyä, jossa on allrounder tuomarit ja sääntöinä kennelliiton säännöt. Valionarvopisteet olisivat ilmeisesti historiaa.

Uusi systeemi vaatisi rotumääritelmien uudelleenarvioinnin. Käsite hylkäävä virhe tulisi todennäköisesti poistaa ja korvata se yksityiskohtaisella luokitussysteemillä, johon kaikki jalostuseläimet kuuluisivat. Jos on kyseessä mitattavat piirteet kuten korkeus ja paino, yksinkertainen Bellin käyrän mukainen tilastollinen kuvaus toivotusta keskiarvosta ja vaihteluvälistä pitäisi olla riittävä ilman että hylätään yksittäisiä ääritapauksia. Työskentelyominaisuudet pitäisi määritellä tarkasti rotumääritelmässä ja perusstandardi suorituskyvylle tulisi antaa silloin, kun se on mahdollista. Selvemmät ja vielä yksityiskohtaisemmat kuvaukset toivotusta luonteesta ja koulutettavuuteen liittyvistä ominaisuuksista pitäisi olla mukana uudessa määritelmässä.
Määräykset eri pikkuseikoista tulisi pitää minimaalisina; olisi riittävää ainoastaan kuvailla yleiset rodun piirteet, ilman liioittelua rakenne- tai kosmeettisissa rajoituksissa paitsi milloin on kysymys rodulle tarpeellisista seikoista. Tyypin ankaraa tarkastelua tulisi huomattavasti väljentää sallien se , että useimmista roduista tulisi keskiverto heterotyyppisiä. Jos ominaisuudet työskentelykyvyssä, metsästysvaistoissa ja tämänkaltaisissa vieteissä saavat suuremman painoarvon niin vastaavasti on vähemmän tarvetta äärimmäisiin tyyppivaatimuksiin rotujen erottamiseksi toisistaan. Määritelmien tulisi olla kokonaisvaltaisia kuvauksia yksilöitävistä roduista, lyhyitä toteamuksia rodun ominaisuuksista mieluummin kuin typologisia kuvauksia. On välttämätöntä alistaa tyyppiin keskittyvä ajattelu ajattelulle, jossa lähdetään työskentelykyvystä, elinvoimasta ja terveydestä. Ensin koiran tulee olla terve, tasapainoinen, terve mieli terveessä ruumiissa, kykenevä täyttämään rodun tarkoitus; tämän jälkeen voi tulla kauneus- ja tyyppipisteet mutta ei koskaan enää sillä liioitellulla tavalla, joka nyt on tapana näyttelykehissä.