huom: tämä artikkeli on tarkoitettu vain aikuisille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita arktisten rekikoirien historiasta. Ei sovi lasten luettavaksi !
Lähteet : Seeley & Riddle:The Complete Alaskan Malamute,
Cellura: Slädhundar, kylans resenärer
Käännös ja kooste: Tuula Mäenpää, UnaNuna malamuutit, ALMA ry Jalostustoimikunta
Ruotsin kielen käännöksissä avusti Satu Buljugin.
ESKIMOT JA HEIDÄN KOIRANSA
Jotta osaisimme arvostaa alaskanmalamuutin ominaisuuksia meidän tulisi tuntea niiden ihmisten elintapa jotka omistivat ja kasvattivat näitä koiria arktisella alueella. Alaskanmalamuutti on eskimoiden koira. Sen on nimetty malemuutit-nimisen eskimoheimon mukaan. Ihmisen ja koiran välinen kumppanuus oli elinehto maassa, jota yleensä pidetään liian karuna ihmiselle.
Eskimot ovat melko yhtenäinen ihmisrotu, joka asuttaa lähes kaikkia arktisia rannikkoja pohjoisesta Beringin merestä Point Barrowiin, mantereen halki ja meren yli aina Grönlantiin saakka. Tämä kaikki on epäystävällistä maata, jota kukaan ei halunnut ennenkuin valkoinen mies huomasi sen rikkaudet: turkikset , mineraalit ja tietenkin öljyn. Se on maata, jossa ei kasva puita ja muutenkin siellä on vain vähän kasvillisuutta ellei jäkälää lasketa mukaan. Pitkä pimeä talvi kestää kuusi kuukautta ja kuudesta yhdeksään kuukautta maa on lumen ja jään peitossa. Tämä on aktisen koirarodun synnyinmaa, jossa ankara luonto karsi heikot yksilöt.
Niin sanotun ‘säteily’ teorian mukaan ihmisjoukot ylittivät Beringinsalmen idästä länteen silloin kun se oli kuiva , ehkä myöskin veneillä lahden ollessa veden peitossa siirtyen salmen ylitettyään pohjoiseen tai etelään. Uskotaan, että mm. Kalliovuoret asutettiin 15000 vuotta sitten ja että ihmiset tulivat sinne alunperin meritse molemmilta rannikoilta.
Eskimoilla on piirteitä, jotka voivat viitata mongoli alkuperään. Kuitenkaan kielentutkijat eivät hyväksy yrityksiä liittää heidän kieltään mihinkään aasialaiseen kieleen. Veriryhmä on yleensä melko pysyvä geneettinen piirre. Eskimoiden veriryhmä on B. Intiaaneilla ei tätä veriryhmää ole ja heidänkin oletetaan tulleen Aasiasta. Oletettavasti intiaanit eivät ennen meidän aikaamme sekoittuneet lainkaan toisiinsa. Luultavasti intiaanien ja valkoisten veri on sekoittunet enemmän kuin eskimoiden ja intiaanien veri. Eskimoilla on epätavallisen pienet kädet ja jalat. Tämä erottaa heidät muista roduista. Ei voisi uskoa, että tämä on rotu, joka on joutunut elämään niin vaikeissa olosuhteissa. Heidän hampaansa eroavat jonkin verran aasialaisten, kaukaasien ja intiaanien hampaista. Heillä on ‘lapionmuotoiset’ kulmahampaat ja niin vahvat leuat ja hampaat, että he voivat käyttää niitä tehtäviin, joissa muiden rotujen ihmisten hampaat tuhoutuisivat. Heillä on hyvin kapea nenänselkä ja kylmällä säällä vähemmän nenävuotoa kuin muilla ihmisillä.
Aika, jolloin eskimot tulivat arktiselle alueelle ei ole tiedossa. Tiedämme kuitenkin, että he aloittivat jättimäisen muuttoliikkeen noin 1000 vuotta sitten. Tämä muuttoliike vei heidät itään kunnes he saavuttivat Grönlannin. Uskotaan, että he saapuivat sinne samoihin aikoihin viikinkien kanssa. Näitä ihmisiä kutsutaan Mahlen ihmisiksi. Noin 400-500 vuotta sitten monet heistä palasivat Arktiksen poikki takaisin Alaskaan. . Koska kasvillisuutta ei ollut, eskimoiden täytyi sopeutua pelkkään liharuokavalioon. Lyhyen kesän aikana he pyydystivät kalaa ja kuivasivat sitä. Kesällä liikkuminen oli vaikeaa sulavasta lumesta ja jäästä johtuen. Kun pakkaset tulivat, eskimot pystyivät metsästämään karibuja, myskihärkiä ja muita eläimiä. He saivat jonkun verran vihanneksia syömällä tappamiensa eläinten vatsalaukun sisällön. Joskus he saattoivat pyydystää jääkarhun ja he metsästivät myös hylkeitä ja jopa valaita.
Vaatteet tehtiin nahoista ja turkiksita. Kesäteltat tehtiin myös nahoista. Talvella asuttiin jäätaloissa tai igluissa. Aseet ja ruokailuvälineet tehtiin luusta. Lämpöä ja valoa saatiin hylkeen öljyä polttamalla samoin kuin muiden eläinten rasvasta tai valaanöljystä.
Yhteiskunta perustui kaiken jakamiseen. Ihmiset olivat niin riippuvaisia toisistaan, että joskus harjoitettiin myös vaimojen jakamista. Naiset tekivät vaatteet ja heidän oli käytettävä vahvoja hampaitaan ja leukojaan pehmittämään nahkajalkineita, jotka olivat kovettuneet päivän metsästyksen kuluessa. Monista velvollisuuksista johtuen äiti saattoi hoitaa vain yhtä lasta kerrallaan ja tästä syystä joskus oli lapsenmurha käytössä. Kuitenkin kaikki todistaa, että eskimot pitivät lapsista epätavallisen paljon. Ja näin on vieläkin.
Menestyvä metsästäjä ja hänen perheensä jakoi usein ruuan vähemmän onnekkaiden kanssa sillä menestyjän oli varauduttava siihen, että joskus hän ja hänen perheensä voisi olla nälkäinen.
On vaikeaa kuvitella, että eskimot olisivat selviytyneet ilman koiraa. Aasiassa käytettiin poroja mutta niitä ei tunnettu edes niiden eskimoiden keskuudessa, jotka elivät Beringin Salmen Aasian puolella. Joitain todisteita on siitä, etteivät varhaiset eskimot omistaneet koiria vaan vetivät rekiään käsin. Nämä eskimot elivät alavilla rannikkoalueilla. Sisämaassa ja hankalammassa maastossa eläville raskaiden rekien vetäminen käsivoimin oli varmasti mahdotonta.
Eskimot käsittivät maailman ja sen synnyn koiran kautta. Koirat ovat aina läsnä samoin kuin korppi ja kuu. Arktisessa kansantarustossa kerrotaan jopa tarua koiran ja ihmisen sukulaisuudesta.
Tämä uskomus perustuu tarinaan, jossa isä halua naittaa tyttärensä saadakseen vävystä apua metsästykseen ahtojäällä. Tytär vastustaa jolloin isä sanoo tyttärelleen :” Sinä et halua miestä rinnallesi- ota sitten koira- se kelpaa sinulle.” Tarun mukaan koira teki naisen kantavaksi ja isä vei sen autiolle saarelle hukuttaen sen kivisäkissä. Taikakeinoin koira vapautti itsensä ja palasi naisen luo saaden hänen kanssaan lisää jälkeläisiä. Merkillisellä tavalla tämän siteen olemassaolosta todistaa ihmisen ja koiran välinen yhteinen tunnusmerkki. Antropologi Jean Malaurien mukaan sekä napaseudun eskimoilla että napaseudun koirilla on kallon yläosassa nuolen muotoinen kohouma jollaista ei löydy muilta ihmis- tai koiraroduilta.
MALAMUUTIT ELI MAHLEN IHMISET
Sana Alaska on muunnos Aleut-kielen sanasta A-la-as-ka. Se tarkoittaa “suuri maa” tai “laaja maa”. Eskimokielessä on miltei loputon määrä päätteitä ja jokaisella on oma merkityksensä. Yksi pääte on ‘-miut’. Se tarkoittaa ihmisiä tai asukkaita.
Yksi eskimoryhmä kutsui itseään nimellä Mahlemiut. Mahle sanan merkitystä ei tunneta mutta voimme kääntää sanan” Mahlen ihmiset”. Useimmat eskimot ovat melko pienikokoisia. Tämä mahdollistaa suuremman kestävyyden arktisissa oloissa. Kuitenkin E.W. Nelson, joka oli Corwin nimisellä aluksella tuolla seudulla vuonna 1881 kirjoittaa:
“ Malamuutit ja ihmiset jotka elävät Kaviak Penisulassa sekä Beringin salmen saarilla ovat kookkaita, aktiivisia ja huomattavan hyvärakenteisia… Arvioisin heidän olevan keskimäärin valkoihoisten mittaisia. Rotuina eskimot ovat erittäin karaistuneita ja tunnottomia kylmälle. Syksyn 1881 aikana, kun Corwin oli ankkurissa Hotham Inletissä, näin malamuuttinaisen kahden pienen tytön kanssa, toinen noin kaksi toinen noin viisi vuotta, nukkumassa aluksen kannella syvässä unessa tavallisissa vaatteissaan. Hyvin raaka tuuli puhalsi ja meidän oli hyvin vaikea pysytellä lämpiminä vaikka liikuimme ja olimme paksuissa vaatteissa. Kun olin Norton Soundin kärjessä helmikuussa ja lämpötila oli noin -40 C kymmenvuotias poika lähetettiin kolmen koiran valjakolla useiden mailien päähän etsimään kadonnutta lumikenkäparia. Hän palasi muutaman tunnin kuluttua lumikenkien kanssa posket kirkkaanpunaisina mutta ilman mitään muuta merkkiä kovasta kylmyydestä. ”
Kotzebue salmeen laskee kaksi suurta jokea: Kobuk ja Noatak. Intiaanit ja sisämaan eskimot toivat sinne turkiksia ostaakseen aasialaisilta tavaroita tai koiria. Luutnantti George M Stoney. joka osallistui napa-alue retkikuntaan vuonna 1900 Alaskassa, kertoo nähneensä 40 Kobuk eskimoa, viisikymmentä koiraa ja kaksitoista rekeä. He olivat palaamassa vuorille käytyään kauppaa malamuuttien kanssa ja olivat luultavasti itsekin malamuutteja. Joitakin rekiä vetivät miehet , naiset ja koirat kaikki toisiinsa kiinnitettyinä. Hän näki yhden naisen lapsi selässään vetävän rekeä samalla kun tämän mies ohjasi sitä. Yksi koira oli naisen apuna. Sisämaan eskimoilla oli harvoin monia koiria. Ruoka oli niukkaa, joten he käyttivät apuna vain yhtä tai kahta koiraa.
KULTAKUUME JA VALKOINEN MIES
Tuon ajan malamuutti koirat olivat raskaita kuormanvetokoiria ja ne olivat luultavasti niin lähellä puhdasrotuisia kuin tuon ajan eskimoyhteiskunta pystyi ylläpitämään. Vuonna 1896 Klondikessa Bonanza Creekissä löydettiin kultaa. Kullankaivajien massiivinen ryntäys loi sellaisen tarpeen malamuuteille, ettei sitä voitu tyydyttää. Sekä kullankaivajat että muut onnenonkijat toivat muualta koiria. Mm. Bernhardinkoiria käytettiin. Kaikkia näitä koiria risteytettiin malamuuttien ja muiden arktisten koirien kanssa. Hyvä valjakko saattoi maksaa 1700 dollaria ja yksi hyvä koira 500 dollaria.
Malamuuttien maine aiheutti sen, että näitä kaikkia alettiin kutsua malamuuteiksi. Totta on myös se, että nämä sekarotuiset alkoivat nopeasti palautua niin kutsutuksi pystykorvatyypiksi, johon kaikki pohjoiset rodut kuuluvat. Tämä arktinen tyyppi on vallinnut kauemmin kuin mitä on voitu edes saada selville. Tästä johtuen jopa sekarotuisten ensimmäinen sukupolvi näytti enemmän arktiselta pystykorvalta kuin toiselta ‘puoliskoltaan’. Kolmannessa sukupolvessa ei ollut enää jälkeäkään ulkopuolisesta verestä. Arktisissa tyypeissä on tietenkin hienoista vaihtelua koska koirat eristetyissä ympäristöissään tulivat sisäsiitetyiksi. Näitä eroja voidaan osittain nähdä nykyisten alaskanmalamuuttien hienoisissa muunnelmissa. Ne eivät siis osoita mitään epäpuhdasta jalostusta eivätkä myöskään poikkeamista puhtaasta tyypistä.
Valkoiset, jotka saapuivat pohjoiseen rikastumisen toivossa, joutuivat ottamaan vastaan neuvoja ihmisiltä, joita he pitivät villi-ihmisinä. Kaikki länsimainen tieto ilmasto-oloista osoittautui arvottomaksi. He oppivat usein kalliilla hinnalla varomaan jään liikettä – merta, joka äkkiä jäykistyi ja muuttui sitten sulaksi lumeksi – rännäksi – ja sitten ahtojääksi. Usein heidän veneensä murskautuivat jäiden paineessa tai törmätessään jäävuoriin. He oppivat, että oli välttämätöntä käyttää pienempiä veneitä, joilla päästiin kohti rannikkoa jäiden välissä olevia ‘polynjoreiksi’ kutsuttuja ‘kanavia’ pitkin. Suuret laivat opittiin jättämään ankkuriin turvallisiin paikkoihin. Kun oli opittu toimimaan arktisilla vesillä, oli vielä opittava liikkumaan koirien avulla. Maaston hallinta, koirien tapojen oppiminen, niiden käytön edut ja rajoitukset- kaikkeen tähän tarvittiin vielä sata vuotta.
ARKTISET TUTKIMUSMATKAAJAT JA HEIDÄN KOIRANSA
Lyon kirjoittaa: ” Ne ovat joka juoksuta kantavina ja saavat harvoin yli viittä pentua. Joulukuussa, kun lämpötila on -40 astetta, nartut olivat monin paikoin juoksussa. Koirillani ei laivassa ollut mitään suojaa mutta ne makasivat kyljellään -42-44 asteen lämpötilassa eivätkä osoittaneet mitään huolta lämpötilasta. Totesin monien kokeiden jälkeen, että kolme koiraani pystyi vetämään minua 50 kilon painoisessa reessä vauhtia, jolla maili kuljettiin noin kuudessa minuutissa. Kuin todisteeksi täysikasvuisen koiran voimasta johtajakoirani veti yksin 83 kiloa ja tuon saman matkan kahdeksassa minuutissa. Kerran seitsemän koiraani juoksivat mailin neljässä ja puolessa minuutissa vetäen raskasta rekeä, joka oli täynnä miehiä. Vietäessä tarvikkeita Furyyn, mailin etäisyydelle, yhdeksän koiraa veti noin 800 kiloa yhdeksässä minuutissa. ” Hän kirjoittaa näiden koirien kyvystä löytää perille : “Olen usein palannut kotiin Furylle lähes mailin etäisyydeltä pilkkopimeässä ja lumikinosten poikki täysin näiden uskollisten palvelijoiden varassa, jotka nenät lumessa laukkaavat laivalle hajuaistinsa ohjaamina. Jos ne olisivat erehtyneet tai olleet vähäkään hermostuneita, ei mikään ihmisen keino olisi tuonut meitä laivalle ennen kirkasta säätä.“Koirat olivat tietenkin kaiken aikaa nälkäisiä ja kapteeni Lyon mainitsee, että ” koirat söivät ainakin kaksi kuollutta eskimoa“. Nämä olivat suojaamattomia ruumiita jäällä koska hautaaminen oli mahdotonta. On havaintoja, että jotkut koirat syövät nälissään kuolleen kumppaninsa, joskus silloinkin, kun se ei ole aivan kuollut. Toiset taas eivät koske kuolleeseen, ennenkuin se on ollut jäässä päivän tai kaksi ja jotkut eivät koske kuolleeseen ollenkaan vaan valitsevat mieluummin nälkäkuoleman.Eurooppalaiset, jotka eivät tunteneet napaseudun koirien käyttäytymistä, oppivat matkoillaan yrityksen ja erehdyksen kautta tulemaan toimeen näiden tunteikkaiden luonteiden kanssa. Norjalainen Nobelisti F Nansen kirjoitti tämän vuosisadan vaihteessa vaikeuksistaan, joita hän kohtasi näiden koirien kanssa. Syksyllä 1894 tuleva Nobel-palkinnon saaja oli lähdössä reellä matkalle, kun hänen valjakkonsa tapasi jäällä yhden omistaan, joka oli eksynyt muista. Nansen kirjoitti:” Syntyi kauhea meteli: kaikki 10 koiraa heittäytyivät toistensa kimppuun kuin villit sudet, purien ja repien kaiken mistä kiinni saivat. Veri valui virtanaan.” Sellaisen tappelun lopettaminen ei ole helppoa kenellekään, joka ei ole syntyperäinen eskimo. He hallitsivat ongelman pitämällä koirat kovassa kurissa. Eskimot olivat mestarillisia piiskan käyttäjiä. He pystyivät etäältä osumaan mihin tahansa valjakon koiraan ja napsaisemaan irti palan korvasta, lyömään riekaleiksi lavan tai peräaukon tai halkaisemaan silmän. Jatkuva vedonlyönnin aihe joidenkin eskimoiden keskuudessa oli pystyisikö joku tappamaan koiran yhdellä ainoalla piiskan lyönnillä. Malamuuttien kuitenkin kerrotaan kohdelleen koiriaan hyvin.
Kun sitten eurooppalainen tutkimusmatkailija läimäytti sattumanvaraisesti sai hän vain koiravaljakon vihat päällensä siinä määrin, ettei enää pystynyt pitämään järjestystä yllä. Nansen jatkaa: “Istuin vain mitään tekemättä reessä kaiken tämän keskellä, mykkänä kauhusta ja kesti pitkään ennenkuin ymmärsin, että minullekin olisi tekemistä.”
Franz Boas kirjoitta vuodelta 1888 olevissa muistiinpanoissaan: ” Jos joku koira on laiska, ajaja huutaa sen nimeä ja sitä sivalletaan piiskalla . On välttämätöntä osua oikeaan koiraan sillä, jos vahingossa osuu toiseen, se tuntee, että sille on tehty vääryyttä ja hyökkää sen koiran kimppuun, jonka nimeä on huudettu; johtajakoira kääntyy tappelemaan ja pian koko lauma on rykelmä ulisevaa massaa eikä mikään määrä ruoskimista tai hakkaamista erota tappelevaa valjakkoa.”
KOIRIEN ELÄMÄ
Ensimmäisten elinkuukausien aikana ratkesi tulisiko pennusta valjakon jäsen vai kuolisiko se. Kun pennut olivat kaksiviikkoisia, emä valjastettiin uudelleen reen eteen ja pennut otettiin reen kyytiin säkkiin käärittyinä, jotta ne voisivat taukojen aikana imeä. Näiden matkojen aikana osa pennuista kuoli. Niiden sallittiin olla sisätiloissa , niitä lelliteltiin ruualla mutta pääasiassa ne olivat lasten leluina. Neljän kuukauden iässä ne aloittivat uransa vetokoirina juoksemalla valjakon rinnalla rankoilla matkoilla. Jos ne pysyivät mukana ne saivat elää – yleensä noin kymmenvuotiaiksi. Ellei niiden omistaja tappanut niitä.
Kolme kuukautta myöhemmin eloonjääneet valjastettiin reen eteen ja sitä ne tulevat vetämään elämänsä loppuun asti.
Se, jolla ei ollut koiria , ei ollut oikea mies. Taito, kokemus ja sosiaalinen asema mitattiin sillä perusteella kuinka monta koira oli reen edessä. Nuorta eskimoa ei hyväksytty metsästäjäksi ennenkuin hän osasi käsitellä valjakkoa. Eskimot arvioivat lämpötilan koirien hengityksestä mutta tämä oli koirien vähäisimpiä tehtäviä. Alle 10 koiraa pystyy kuljettamaan 300-400 kilon lastin 70 kilometrin päivävauhtia. Ne olivat tyytyväisiä, kun ne saivat ruokaa joka kolmas päivä. ja kuoltuaankin ne olivat hyödyksi: niiden käsiteltyä nahkaa käytettiin moneen tarkoitukseen: vaatteisiin, peittoihin, telttoihin- jopa vatsalaukun kalvo käytettiin sillä Inuittien mukaan se sai aikaan vertaamattoman kauniin äänen rummun kalvoksi pingotettuna.
Kun vanhus tunsi loppunsa lähestyvän, hän pudottautui reestä matkan aikana. Hänet haudattiin kiviröykkiön alle yhdessä johtajakoiransa kanssa.
MALAMUUTTI
“Ei ole olemassa eläintä, joka olisi paremmin sopeutunut ympäristöön kuin malamuutti. Vaikka sen karvapeite ei ole pörröinen eikä pitkä, on se kuitenkin niin tiheä ja paksu, että se antaa koiralle täydellisen suojan mitä kylmimmissä lämpötiloissa. Sen käpälät ovat tiiviit ja siistit eivätkä helposti kerää lunta varpaiden väliin eivätkä näinollen helposti haavaudu. Se on karaistunut ja pärjää vähemmällä ruualla kuin sekarotuiset ja se syö kaikkea. Malamuutti on kiintyvä ja uskollinen ja haluaa olla lemmikkinä, mutta se on hyvin mustasukkainen…Sillä ei ole paljonkaan halua olla mielistelevän nöyrä lemmikki vaan se on itsenäinen ja sillä on oma tahto ja se voikin olla lemmikkinä hankala. Kuitenkin lemmikit, joista ei ole vaivaa, harvoin tuottavat myöskään paljon iloa. Se on väsymätön työskentelijä, joka rakastaa vetämistä. Sen pystyt korvat, jotka ovat aina valppaassa asennossa, sen tuuhea häntä, jota se kantaa kierteellä selkänsä päällä .. sen valppaat kapeat silmät, kaikki tämä saa sen näyttämään innokkaalta ja valppaalta ja saa sen erottumaan kaikkien muiden koirien joukosta.“Malamuutti on liian hieno ja erinomainen rotu, jotta sitä yritettäisiin muuttaa joksikin muuksi kuin miksi vuosisatojen sopeutuminen ympäristöön on sen luonut. Ei tulisi yrittää jalostaa vain kauniita malamuutteja vaan fyysisesti yhtä hyviä yksilöitä kuin alunperin Alaskasta löydettiin.
